Nyt Ebba on vienyt sen kolmannet omistajansa suuriin meriseikkailuihin. Mitä niistä opittiin?
Kun tuo pieni rohkea laiva oli kiehnännyt Merisataman altaassa alkukesän, se oli kuitenkin lähes aina tilaisuuden tullen myös irti merellä. Ebban verenpunaiset purjeet oli bongattavissa Harmajan tuntumassa taikka Kytön kulmilla. Niistä kertyi kesän aikana lähes kuusikymmentä lähtöä ja turhaan jännitettyä laturiin saapumista. Viekö puksprööti naapurin Swan:in mantookit mennessään, vai puhkaistaanko keulapuulla kenties Sea Ray laiturin toiselta puolelta. Kaksi naista putosi kesän aikana mereen. Molemmat tapaukset sattuivat satamassa, turhan kiireen ja hosumisen vuoksi. Joskus hieman "nojailtiin".
Tuo veneen käsittely oli alussa vaikeinta eritoten sivutuulella, kunnes tutkin tarkemmin Colin Archerin runkomuotoa piirustuksista. Oivalsin, että paatti kääntyy lähes paikallaan peräsimensä ympäri. Kova sivutuuli onkin asian huomattuaan ystävä, se kaivattu keulapotkurin korvike.Vänö:n virassatamassa käytiin myös pieni painiottelu poijuketjun juututtua peräsimeen.
Kesäiset heikkotuuliset illat opettivat saamaan Ebbaan vauhtia jo 2m/s tuulella. Virsikirjalla meno, preventterin käyttö ja purjeiden voiman hallinta alkoi pian hahmottua.
Kesäloman viimeisellä purjehduksella tuli vielä pieni merellinen opetus. Tultiin 8.8 illalla hissukseen idästä. Tuuli oli lähes olematon ja vauhtia 2 solmua. Ihasteltiin rajavartioston laivaa joka oli ankkurissa. Muita ei merellä näkynyt. Missähän syy? Lopulta, vauhdin kadotessa totaalisesti piti antaa periksi ja vaihtaa "dieselpasaatiin". Purjeet roikkuen käynnistimme koneen ja paria matkustaja-alusta väistellen saavuttiin Merisatamaan. Kun köydet oli kiinni laiturissa, vilkaisin Liuskasaaren suuntaan. Sysimusta taivas oli tullut esiin Venäjältä saapuneen savusumun takaa. Ukkosrintama eteni todella nopeasti. Myrskyrintama pimensi hetkessä koko tienoon. Ennustin jonkinlaista trooppista hurrikaania. Tuuli alkoi vinkimaan satama-altaan mastometsikössä. Meteli ja tunnelma oli apokalyptinen. Sain juuri pari lisäköyttä kiinni kun pahin alkoi. Meri kiehui. Itsesuojeluvaisto voitti pätemisentarpeen siinämäärin että en saanut moista spektaakkelia edes videolle, vaan otimme jalat alle toivoen että rakeet olisivat vain pingispallon kokoisia, ja että rannelle huuhtoutuvat veneet jäisivät vain vähille vaurioille. Tunnin sade ja 44.000 salamaa myöhemmin paluu veneelle osoitti että koettu näky ja ääni oli todellisuutta pahempi. Vene oli edelleen kiinni, meri alkoi rauhottua. Tuo kyllä pelästytti ja karisti suomut silmiltä. Ukkosmyrskyyn ei mennä, sinne joudutaan. Samaa sanoo myös oppikirjat, ymmärrän nyt miksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti