Colin Archer, maineikas luotsi- ja pelastusalus

Colin Archer oli norjalainen laivanrakentaja ja laivanrakennusarkkitehti. Archer suunnitteli Fridtjof Nansenin laivan Fram ("eteenpäin") vuonna 1892.

Colin Archer oli syntyisin Larvikista. Hänen vanhempansa olivat skotlantilaisia, jotka olivat muuttaneet Norjaan vuonna 1825. Colin Archer oli asunut ja työskennellyt maatilalla Australiassa vuoteen 1861, jolloin hän palasi Norjaan ja perusti yrityksen alkamalla rakentaa veneitä ja laivoja. Archer rakensi pelastusaluksia, luotsiveneitä.

Vuonna 1867 Hän alkoi rakentaa jahteja. Colin Archerin rakentamia aluksia on vieläkin purjehtimassa merillä kuten pelastusalus Colin Archer RS 1 ja Fridtjof Wiesen RS40 [1]. Suomen merimuseon kokoelmissa on vuonna 1898 rakennettu luotsikutteri Pitkäpaasi, jota käytettiin luotsaukseen vuosina 1898-1929 Viipurin luotsipiirissä. Archerin suunnitelema pelastusalus (pituus 14 metriä, leveys 4 metriä, uppouma 36 tonnia) oli tarkoitettu Norjan olosuhteisiin, Archerin suunnittelussa aluksen kelluvuus ja merikelpoisuus tulivat tärkeimmiksi asioiksi alusten suunnittelussa.
Colin Archerin purjeveneitä on uudistettu nykypäivän vaatimuksia varten. Tunnetuimpia Colin Archerin suunnittelemia purjeveneitä: Colin Archerin rakentama Asgard vuonna 1904, William Atkinin vuonna 1928 rakentama luotsivene 47-jalkainen Regis Voyager Siitä pienennetty 32-jalkainen Eric, joka siitä on tullut tunnetuksi purjehtijoiden Vito Dumas Lehg II ja Robin Knox -Johnston in Suhaili maailmanympäryspurjehduksilla, William Crealockin rakentama lasikuituvene Westsail 32 vuonna 1970. Colin Archerin tyypin jäljitelmiä on rakennettu runsaasti ja malli on suosiossa edelleen. Colin Archer RS1-malli voitti Cutty Sark Tall Ships Race-purjekilpailun vuonna 1983. Colin Archerin Memorial Race-purjehduskilpailu järjestetään joka toinen vuosi, lähtöpaikkana Lauwersooj, Alankomaissa ja maali on Larvikissa, Norjassa.
s/y EBBA on siis täysiverinen Colin Archer.

Ebba sai nimensä rakennuttajan äidin mukaan ja rakennettiin alkuperäisen mallin mukaisilla runkopiirustuksilla, vastaamaan kaikilta osin  niitä samoja vaatimuksia kuin edeltäjänsä, tai jopa enemmän.

Ebba Väinämerellä

Siinä se oli; Ebba karahti kiville Hiiunmaan kaakkoispuolella. Juuri siinä matalikossa jossa piti olla kartan mukaan vettä. Miten se voi olla mahdollista ja kuinka sitten kävikään.

Ebba on jo historiansa aikana tullut tutuksi monissa satamissa lähellä ja kaukana. Siitä ovat todisteena entisten omistajiensa tarinat ja se valtaisa pino loppuun kuluneita merikortteja. Öisinä tunteina piirretyt paikkamerkinnät ja kuoppaisessa kelissä kartoille läikkyneet kahvitahrat puhuvat omaa kiletään siitä, että jos Ebba osaisi puhua, se varmaankin veisi meitä suojellen ja ehkä hieman hymyillen vakaalla kokemuksellaan aivan omaa tietään, kunhan me vaan pysyisimme sen kyydissä.
Meille kokemattomille, tai ehkä tämän purjehduskauden jälkeen jo hieman kokeneimmille merimiehille kesän toinen Viroon suuntautuva kesäretki alkoi Suomen rannikkoa seuraillen. Ensin Hankoon ja sieltä kohti uusia meriseikkailuja suunta avomerelle. Välietappina toimi tällä kertaa jo tutuksi käynyt Jussarö, mutta satama oli tapansa mukaan heinäkuussa täynnä, joten ankkurouduimme Lill Jussarön edustalle. Kokeilessamme uusia ankkurivirityksiä saimme tietysti köyden potkuriin. No, se irtosi pienen sukellusrertken jälken, eikä sukellusretket jääneet viimeseksi tällä matkalla.

Matka Hangosta Lehtman satamaan sujui kuin tanssi, gastin kärsiessä vain osin matkaa pienestä meritaudista. Lehtma on mukava pieni satama Hiiunmaan kärjessä. Saapuessamme satamaan, Ebban edellinen omistaja tervehti jo kaukaa: "ompas kaunis vene!" Siinä olimme riti rinnan Ebban miesystävät, minä ja Erik. Oskar tuli meitä myös tervehtimään. Oskar on Ebballa asuva hämähäkki jonka nímen saimme kuulla vasta nyt. Nimi oli annettu siitä kun Oskar astui laivaan kuulemma Oskarhamnissa,  pestautumisvuodesta en tiedä. No Oskar on ahkerin tapaamani hämähäkki. Se aloittaa hommansa aina satamaan tultaessa ja kaideverkot syntyvät käden käänteessä. Kelpo merimies tuo oskar. Hiiunmaalta löytyy lomatunnelmaa ja hiukan historiaa, kuten maailman kolmenneksi vanhin Köpu:n majakka sekä mainio villatehdas lähellä Orjakun satamaa, jonne tosin menimme satamakapteenilta vuokraamallamme mersulla (35e, tankki tyhjänä).




Lehtmasta lähtö tapahtui sumuisessa tihkusateessa ja se hetki tuntui jo hivenen todelliselta meriseikkaululta. Sää selkeni sitten päivän mittaan ja purjehdittiin sivutuulessa 7,5 somun nopeudella hymyssa suin kohti Haapsalua, Vormisin lounaispuolta(!).

Matkasuunnitelma tehtiin edellisiltana ja se kertoi että olisimme jo klo 14 Haapsalussa ankkurimaljoja nauttimassa.
 RYSKIS!!!!! Loputtomalta kuullostava kolina ja rytinä loppui noin kolmen tai neljän veneenmitan jälkeen. Ei ollut epäselvää mitä oli tapahtunut: olimme ajaneet karille. Olimme kuitenkin mielestämme oikeassa paikassa, siinä missä piti kartan mukaan olla riittävä kulkusyvyys. Se oli nyt kuitenkin selvää, että, siinä myös pysymme ellei apua nyt saada.Toki uppoamista ei aivan heti tarvinnut pelätä tässä puolikuivassa telakassamme. Vettä oli vaivaiset 130cm. VHF-radiomme tarjosi pikaisen vastauksen: Estonian meripelastus vastasi avunpyyntöömme: "Help is coming".

Ensimmäinen pelastusalus tulikin jo viidentoista minuutin kuluessa. Meitä tuli tervehtimään busteri jossa oli se sama merivartija joka tarkisti Passimme aiemmin Lehtmassa, sekä pelastussukeltaja. Koska emme löytäneet näkyviä vaurioita eikä vene uppoa, he jäivät päivystämään veneellään viereen ja odotimme pian saapuvaa hinausalusta. Hinaaja, vanha merivoimien alus toi Eballe ranteenvahvuisen hinaustouvin jolla 10tn painava Ebba-rouva irtosi varsin kevyen oloisesti ahdingostaan.

Pian Ebba oli taas syvissä (2,5m!!!) vesissä matkalla kohti porttia, ainoaa paikkaa josta kuulemma pääsee tuon penkan läpi koko merialueella. Tuo herätti ihmetystä, että kuinka olimme joutuneet matalaan vaikka tiesimme tarkkaan missä olimme olleet. Näytin upouuden merikarttamme (Stockman) merivartijalle, ja hän sanoi että kannattaa hankkia parempi kartta. Tässä kun merkinnät olivat "suuntaa antavia" tälle merelle (!!!?).

Haapsalu saavutettiin kuitenkin samalle illalle, ollen nyt todella tarkkana jokaisen kiven kanssa joita oli aivan väylillä noissa kivipeltojen ojissa. Haapsalu on todella vierailunarvoinen paikka jossa nautimme mm. vanhan musiikin festivaalien tarjonnasta sekä mukavista ravintoloista. Myös sataman palvelut olivat mieleen, erityisesti käyttämämme laiturin hintataso: Satamamaksu 0e ja kymppi suihkusta.

Perillä pääsin Ebban pohjaa tutkimaan. MITÄ KUMMAA? Ei naarmuakaan. Vain merirokot olivat lähteneet pohjasta sekä myrkkymaali. Kyllä Colin Archer on oiva vene tällaiselle tumpelolle kipparille.

Oppia oli saatu ja onnetar mukana. Matka jatkui suotuisissa tuulissa kohti Dirhamia.

Dirham oli lämpimänä kesäiltana mukava keidas keskellä niukkuutta. Sen vilkas yöelämä ravintoloineen jäi mieleen ja sinne pitää vielä palata.

Kotivesillä saimme myös todentaa, että vesi oli heinäkuun 19. päivänä Suomenlahdella todella alhaalla, kun emme mahtuneet syväyksemme vuoksi edes Stora Svartö:n satamaan vaan jouduimme vetäytymään yöksi ankkurilahdelle.

Merenkulusta saatuja elämänviisauksia

Veneestä:
Vesi veneen mukaan, vene vesien mukaan. Vaatimattomankin veneen voi varustaa merikelpoiseksi suurille vesille. Sama pätee ihmiseen.

Ennakkosuunitelusta:
Merimatkaan liittyy aina ennakkosuunnittelu. Se mikä voidaan, selvitetään ennakkoon, loppu on riskipeliä. Sama pätee elämään. Kuolemanpelossa onkin itseasiassa kyse elämänpelosta.


Suuntima:

Oikean suunnan pitäminen vaatii suurta tarkkuutta, erityisesti vastatuulessa ja kovassa kelissä. Elämässä on samoin. Pieniä korjauksia tekemällä päämäärä pysyy parhaiten saavutettavissa. Suuret korjaukset johtavat päämäärien muuttumiseen ja ainakin matkan hidastumiseen.

Luovimisesta:
Karikoissa vastatuuleen luoviminen vaatii taitoa, kykyä olla selvillä missä ollaan, mutta myös riittävästi vauhtia  jotta ohjailukyky säilyy. Sama asia pätee myös työelämässä, jos haluaa että päästään kiveltä toiselle niin että jalat eivät kastu.

Sumussa eteneminen:
Jos joudutaan sumuun, tai näkyvyys on muuten rajoitettu, tulee osata myös kuunnella muita ja hidastaa vauhtia. Tarpeen tullen tulee osata pitää meteliä myös itsestään jotta muut osaavat väistää. Jollet todella tiedä minne olet menossa, tai missä muut menevät, pysähdy ja odota kunnes näkyvyys paranee.

Millaista teknistä osaamista merikelpo kippari tarvitsee?

Koska tämä on purjehtijoille ja sellaisesta haaveileville suunnattu blogi, tässä pari ajatusta aiheeseen liittyen.

Toisen purjehduskauteni keskellä jäin pohtimaan, olisiko meripelastusta tähän mennessä tarvittu ellei itsellä olisi ollut sitä teknistä osaamista jolla veneen on saanut erinäisissä tilanteissa korjattua. Mitä se osaaminen on, ja miten sitä voisi hankkia lisää.

Tässä esimerkki matkaltamme Tallinnaan 2-4.7.2011.

Matka lahden yli sujui ongelmitta. Purjehdimme lepeässä iltatuulessa ja oli jo pimeä siten kun nyt Suomenlahdella tähän aikaan on, saapuessamme Tallinnanlahdelle.
Olisi tuona yönä halunnut näin ensikertalaisena tutkia myös tietokoneen karttanäyttöä, ollessamme siinä suuressa liikenneympyrässä ja välttyäkesni häiritsemästä laivojen kulkua suuremmin. No, koska sitä näyttöä nyt olisi tarvittu eritysesti, se pimeni. Virta oli katkennut eikä laturi toiminut. Veneessä on mukana vain se vanha varaläppäri jonka akku ei kestä viittä minuuttia. Virtaa saadaan  tupakansytyttimen pistokkeesta virtaansa ottavalla 6 A laturilla. Tuo Claes Olsonilta ostettu laturi vienee hiemen vähemmän virtaa kuin Invertteri. Laturiin saa useita vaihtopistokkeita eri läppärimerkkeihin, mutta kaikki sen verran epäsopivia että se herkistää sulakeongelmiin.

Sulakkeita sitten vain hakemaan. Ne kun ovat aina kovin vaikassa paikassa pimeällä. Yleismittari käteen ja otsalamppu päähän.

Kun sulake oli vaihdettu, GPS paikannus kartalle saatiin taas toimimaan. Se tietysti nyt edellytti paria takavolttia tietoteknisten ongelmien kanssa mm. sarjaporttiasetusten ja Garmin NMEA OUT asetusten palauttamisessa, koneen palattua johonkin katoniseen tilaan näiden suhteen sammuttuaan virran puutteeseen.

Kun läppärin näyttö jälleen vahvisti  paikan jonka ulkona tuikkivat loistot ja kartta yhdessä myös kertoivat, huomattiin tulleemme jo sataman suulle, siihen minne risteilijät saapuvat. Siellä on tämä uusi Tallinnan jupisatama, loistava sellainen  ja aivan kaupungin keskustassa. Purjeita alas ja konetta päälle, mikä nyt!
Kone ei starttaa!!!!.

Ei auta muu kun ryhtyä selvittämään miksi mitään ei tapahdu, edelleen pimeässä ja hieman perhosia vatsassa, sellaisia suuria trooppisia. Valot palaa mitaritaulussa mutta mittarit pimeänä, jokin koneelle vievä sähköliitos on heikko, ei siis akun miinusnapa mitä ensin kannattaa näissä aina epäillä. No, otsalamppu takaisin päähän  ja takakajuuttan lattia ja konepeitto auki. Hetken työskentely johtonippujen parissa ja kas, koneeseen ilmestyy jälleen virtaa. Kone käyntiin ja kyselemään Port Control-henkilöltä VHF:llä kanavalla 14: This is EBBA, oscar juliet eight eight thirty fife, can I com in". Lupa saatiin ja tehtiin kaunis sisääntulo.

Tässä siis lyhyesti sitä elämää  mitä joutuu vanhan veneen omistajana kohtaamaan. Vanhat 12V sähkölaitteet ja moottoritekniikka vaikeaulkuisten koteloiden sisällä edellyttää tiettyä valveituneisuutta jota saa huoltamalla venettä itse päiväsaikaan. Suola ja meri, niitä kun sähkö ja polttoainejärjestelmä vihaa. Oma tausta  (perheessä oli mm. autosähkökorjaamo jossa olin kesät töissä) antaa pohjaa rassata tätä ikivanhaa tekniikkaa. Miten käy jos veneen lainaa uuteen ja toimivaan tekniikkaan tottuneelle? Tarvitaanko meripelastuesta useammin. Luulisin niin.

Mitä sitten suosittelisin mukaan pakkiin ja pääkoppaan:
- venesähkökurssi
- akkujejn huolto ja käyttökokemukset virran riittävyyden turvaamiseen
- varasähköä mukaan
- kosteudenpoistajaa
- liitinlaukku ja pihdit, ja oppi johtojen liitoksiin
- tiekartta sulakkeille, koneen pääväyliin (johdot, polttoainekanavat jne.)
- peliaikaa jos tulee black out

Ebban toinen purjehduskausi

Ebban toinen purjehduskausi alkoi työn täyteisesti. Monta asiaa oli ehtinyt jo unohtua. Koska Sindbadin A-laiturin alue on kaavoitettu telakka-alueeksi, Ebba sai talvehtia masto ylhäällä, asia mikä sinänsä teki koko purjehtijan elämästä hieman onnellisemman. Vesillelaskussa oli pientä häslinkiä kun takastaagi unohtui irrottaa nostoa varten (riki päällä nosturille), merivesi ei ensin kiertänyt koneessa jne. Reivit meni purjeita laittaessa aluksi väärin ja piti tutkia edellisen purjehduskauden kuvia jotta oikeat köysitykset löytyivät. Itse purjehtiminen oli myös edellisen syksyn muistojen pohjalta helppoa. Ajeltiin klyyvarilla leppeässä myötätuulessa Merisatamaan, nyt uljaasti lähes laituriin saakka. Asia mitä en olisi osannut uneksia vielä joitakin aikoja sitten. Kaikki olisi ollut niin hyvin, ellei tähän tarinaan liittyisi sivujuonia.

Ilmoittauduin vaimon houkuttamana purjehduskurssille. Kolme päivää 37 Bavariapurjehdusta ja pakka oli täysin sekaisin. Bavaria oli toisenlainen pursi Colin Archeriin verrattuna. Se oli sitä sekä koneella ajaen että purjehtien. Omasta mielestä jotenkin turvattoman oloinen.Tuo kokemus oli kuitenkin erittäin hyödyllinen ajatellessa mahdollisia vuokraveneitä tulevaisuudessa kaukomailla ollessa. No, paluu Ebban ruoriin oli nyt kummallisen jähmeän tuntuista. Ne tavat toimia ja jakaa hommia jotka toimivat Bavariassa, eivät toimi Colin Archerissa. Sitloora on CA:ssa kovin ahdas kahdelle, ja kutteririki ilman että kaikki köydet on vedetty istumalaatikkoon, kuten Bavariassa, vaatii hieman toisenlaisia kiireitä.  Siinä sitten Harmajan edustalla, parin kauppalaivan väistämisen jälkeen huomasin että sijainti oli joku sellainen mitä ei oltu aivan suunniteltu. Navigointi kun pääsi pahus herpaantumaan niitä edellisestä seikkailusta opittuja virtauslankoja tutkiessa.  Nyt tarvittiin nopeita väistöjä. Silti se monelle yllätyksen tuottanut matala Harmajan pohjoispuolella muistutti että seuraavan kerran kannattaa keskittyä navigointiin ja antoi kevyen mutta sielua raapaisevan pusun köliin. No, onneksi edes vauhti ei hidastunut vaan selvisimme tästä pohjakosketuksesta pelkällä säikähdyksellä  ja kuumottavin poskin. Tytär lauleskeli vahingoniloisesti: "laivassamme on reikä pohjassa... ja se uppoaa.." Sitten tämä vielä ruoski meitä sarkastisella huumorillaan: " luulin että olette oppineet jotain viime kesältä, mutta ei, SAMA MENO JATKUU".

Lopulta Bavariaoppi oli sopivalla tavalla laitettu hyllylle, ja roolit olivat taas kunnossa. Luotsin varmuudella navigoiva vaimo ja laivakokki, Colin Archerin yhteen persoonaan sitoutunut perämies, puosu ja kippari ovat kuitenkin hyvä yhdistelmä suurissa seikkailuissa.

Juhannuksena saatiin myrskyvaroitus. Ebbaa kuvattiin Merisatamassa MTV3 uutisiin. Kipparikin antoi lausuntoja mutta ne leikattiin onneksi pois. Suomenlahden länsiosaan luvattiin 25m/sek tuulia. Yö meni veneessä, kuunnellen vanttien ulvontaa, odotellen myrskyn laantumista. Aamulla klo 5 lähdettiin koneella kovaan aallokkoon suoraan vastatuuleen kohti Barösundia. Porkkalan selällä päästiin jo kryssimään, ja 40 merimailia taittui lopulta yhden työpäivän mittaisessa todella miellyttävissä merkeissä.

Nyt Ebbaa varustetaan Tallinnan matkaan, jonka jälkeen seikkailu vie kohti Hiiunmaata ja Saarenmaata. Ne ovat jossain merialueen tuntumassa nimeltä Väinämere. Siitä osaa kertoa ehkä enemmän myöhemmin.